Maanantaimerkintöjä

Lapset ovat potkupyöräilleet jo hyvän aikaa, ovat siinä hyviä ja tykkäävät potkuttelusta. Väinölle ostettiin 3-vuotiaana Puky-potkupyörän isoin malli, Vilja puolestaan sai pikku-Pukyn kaksivuotiaana. Pyörät ovat olleet ahkerassa käytössä ja välillä niillä on ajeltu jopa sisällä. Viime viikonloppuna Väinö kokeili ekaa kertaa polkupyörää serkkujen vanhalla minipyörällä, joka oli liian pieni ja raskas polkea. Epäkohdista huolimatta Väinö oli innoissaan ja jaksoi harjoitella polkemista kärsivällisesti, ja kaiken kukkuraksi oppi pysymään hienosti pystyssä. Nyt ollaan pohdittu, kannattaisiko satsata ihan kunnolliseen ja kevyeen pyörään, jolla opettelu sujuisi mukavasti, ja jolla jaksaisi polkea vaivattomasti. Islabikes-pyöristä olen kuullut paljon kehuja, mutta tilausrumba Iso-Britanniasta ei innosta. Frog biket ovat kuulemma myös mainioita, ja niitä saisi ihan Helsingistäkin - itse asiassa omassa lähiössämme Mr Bike tuntuu niitä myyvän, ja ne kuuluvat myös metromatkan päässä Lauttasaare

Lapset olivat mummolassa hoidossa viikonlopun yli, kun lauantaina minä tapasin ystävää Helsingissä ja mies reissaili Venäjällä opintoexcun merkeissä, ja maanantaina päiväkoti oli kiinni. Maanantai-iltana kotiin palasi kaksi hyväntuulista tyyppiä, joille kodin lelut olivat taas hetken virkistävän uusia. Mutta ekaa kertaa mummolasta paluuta maustoi ilon ohella ikävä. "Äiti, minulla on paha olo. Minulla on ikävä mummia!", kertoi kaksivuotias. "Minulla on mummia ja ukkia ikävä", totesi puolestaan nelivuotias. Voi murut! Muistan itse, kuinka monet kerrat itkin vuolaasti juna-asemalla, kun saattelimme omia ihania isovanhempiani Lahden junaan, ja edessä oli taas pitkä aika seuraavaan tapaamiseen. Pitäisi ehkä tarkistaa muistikuvien paikkansapitävyys äidiltä, mutta minusta tapasimme aika harvoin - joka tapauksessa lapsen mielestä ihan liian harvoin. Luonnollinen syy oli pitkä välimatka Lieksasta Lahteen. Sitä väliä ei kannattanut taittaa ihan yhden illan tai yhden vuoroka

Kun aloimme neljä vuotta sitten haaveilla toisesta lapsesta, yksi iso kannustin perheen kasvattamiseen oli lasten sisaruussuhde. Tuntui hyvältä ajatukselta, että esikoisemme ei jäisi ainoaksi lapseksi, vaan saisi elinikäisen ystävän sisaruksesta. Meillä molemmilla on veljiä, ja olimme samaa mieltä siitä, että haluaisimme suoda sisaruksen myös lapsellemme. Tällä hetkellä lasten välinen kaveruus ja yhdessäolon ilo tuntuu kuitenkin olevan ihan täysin kadoksissa. Molemmat ovat väsyneitä päiväkotiarjesta, ja kotona elo tuntuu olevan pelkkää tappelua. Erityisen pahalta se tuntuu sen vuoksi, että useimmiten juuri esikoinen käy tönäisemässä tai lyömässä pikkusiskoaan, joka täysin oikeutetusti pahoittaa siitä mielensä ja jos ehtii, tönäisee takaisin. Tilanne eskaloituu tönimiskilpailuksi ja päättyy molempien suurieleiseen itkuun ja parkuun. Usein mietin, miten väärin olen esikoiseni oikein kasvattanut, kun hän haluaa ehdoin tahdoin kiusata ja loukata pienempäänsä, vaikka järjellä tiedän, että

Tänään 4,5-vuotias esikoiseni kysyi ensimmäisen hankalan miksi-kysymyksensä. Hän lausui mietteensä päiväkodin eteisessä, kun kiireellä riivittiin ulkovaatteita pois, jotta molemmat muksut ehtisivät tahoilleen aamupalalle. "Äiti, miksi joskus käy niin, että naurattaa niin paljon että itkettää?" Mikä mahtava kysymys! En osannut kunnolla vastata, mutta selostin jotakin ilon ja surun vahvoista tunteista ja kyynelkanavista. Hämmentävä juttu kieltämättä. Samanlaista iloa lapsen hoksottimista koin eilen illalla, kun luettiin Mahtava Matikkaseikkailu-kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Poika osasi hienosti löytää kuvasta oikean henkilön vihjeiden perusteella, päätellä, mikä vuorokaudenaika oli meneillään, ja kertoa tarinan perusteella, montako kanaa ja ankkaa oli milloinkin matkalla kuninkaan luo. Tuntuu, että hiven hiveneltä opin huomaamaan, että lapsi todella ajattelee ihan itse.

Tänä aamuna satoi lunta. Oli satanut kai koko yön, koska hertsikkalaiset jalkakäytävät olivat lumen peitossa, ja parin metrin kävelyn jälkeen harmitti, etten ollut kiskonut kellarista esiin pulkkaa. Kätevillä kaupunkirattailla oli hankala päästä eteenpäin, ja isompi lapsi joutui laskeutumaan seisomalaudan kyydistä kävelemään. Myöhästyimme luonnollisesti myös metroasemalle kulkevasta bussista, joten päästiin kahlaamaan lumessa koko matkan kotoa metrikselle. Matkaa ei toki ole kuin vähän yli kilometri, mutta aamuisin kaikki menetetyt minuutit tuntuvat tärkeiltä. Stressasin, koska pelkäsin lasten myöhästyvän päiväkodin aamupalalta (kerran vein esikoisen 8.30 päättyvälle aamiaiselle vasta 8.25 ja sain närkästynyttä palautetta henkilökunnalta, aivan aiheesta toki). Niinpä hoin alkumatkan ajan lapsille: "Nyt äkkiä, älä jää sinne, mennään nopeasti, muuten myöhästytään ettekä kerkeä syödä!". Kaksivuotias istui vaunuissa ja havainnoi: "Äiti, pilvistä putoaa lunta! Äiti, mun n